Battlen hoitokirja

Tuuli ulvoi tallin nurkissa varustaessani mustaa puoliverioria matkaratsastuskilpailua varten. Mietin, olikohan Battle ollut sittenkään oikea hevosvalinta tänne Mongoliaan, ulkona olisi kuitenkin hirmuisen kylmä viima ja hieman jännitykseen taipuvaiselle orille oudot eläintuttavuudet voisivat olla liikaa, niistä oli puhuttu hetki sitten järjestetyssä reittiohjauksessa. Eläinlääkärintarkastus oli kuitenkin mennyt läpi heilahtamalla tummasilmäisen eläinlääkärin tutkittua orin, hymyiltyä ja näytettyä peukkua. Enempää me emme tainneet ymmärtää toisiamme. Olin seisahtunut harja kädessä karsinan ovelle ja musta ori kurkotti kaunista päätään ja puhahti lämmintä ilmaa käsilleni. Säpsähdin ajatuksistani ja harjasin orin kiiltävän karvan loppuun. Tunnustelin jalkojen kunnon ennen kun käärin valkoiset pintelit orin valko-mustiin jalkoihin. Sen jälkeen hain karsinan ulkopuolella odottavasta varustearkusta sinisen ratsastusloimen, jonka puin orille ensin päälle. Sitten hain mustan estesatulan. Nousin varpailleni ja nostin sen orin sään päälle ja liu'utin oikealle paikalleen. Sujautin rintarmmi-martingaalin orin pään yli kaulalle ja napsautin pikalukot kiinni satulaan ja satulavyöhön. Kiristin vyön ja aloin lämmittämään kuolaimia ennen kun suitsisin mustan orini. Saatuani suitset päähän ja ohjat martingaalin renkaiden läpi kurkottelin ohjat takaisin kiinni toisiinsa. Siistin silkkisen harjan ja rapsutin oria otsasta, se olisi valmis seikkailuun.
   Ennen kun poistuin karsinasta, kiskoin musta-violetteja kalsareitani ylemmäs ja laitoin topparatsastushousujen henkseleitä kireämmälle. Tungin villapaitani housujen sisään ja kävelin karsinan ulkopuolelle. Heitin sinisen toppatakkini niskaan ja kumarruin vetämään talviratsastuskenkieni vetoketjut kiinni samalla kun survoin epätoivon vimmalla kengistä rönsyileviä villasukkia takaisin kenkien sisään. Nostin buff-huivia hieman korkeammalle ja laitoin kypärän päähäni, topparatsastushanskat tungin takin taskuun. Tartuin kiltisti odottavan Battlen suitsiin ja talutin orin ulos. Viima puhalsi ovella henkeäsalpaavasti heti kun sain oven auki. Voi hittovie mikä keli, jupisin itsekseni ja mietin, että mistä hiivatista keksisin tähän hätään itselleni visiirillisen kelkkakypärän tai edes kommandopipon, ettei naamani jäätyisi. Hihittelin hysteerisenä ajatuksesta ratsastaa pitkin Mongolian aroja kommandopipo päässä puoliveriorilla. Kiristin vyön ja kiikuin kyytiin. Orin steppaillessa innokkaasti vedin lämpimät hanskat käteeni ja tartuin orin ohjiin.

Lämmittelin oria noin viisitoista minuuttia ennen kun lähtölupa tuli ja kaikki ratsukot lähtivät matkaan. Ensimmäinen pätkä oli noin 7.5 km, joka piti muistaa ratsastaa tarpeeksi hitaasti, noin 8-12km/h. Kuurassa oleva heinikko ratisi kavioiden alla orin ravatessa eteenpäin. Reitti oli merkattu selkeästi, joten huolta eksymisestäkään ei onneksi ollut. Edetessämme pitkin kullanruskeaa heinikkoa näin kaukana suuren lauman valkoisia.. jotain. Katsoin laumaa hieman epäilevästi, mutta päätin kuitenkin ottaa laukkapätkän maaston näyttäessä tasaiselta. Battlen suuri ja matkaavoittava laukka kiisi eteenpäin ja nautin vauhdin hurmasta. Ori alkoi kuitenkin pian puhahdella, nosti päätään ja hidasti. Se suuri lauma jotain paljastui lammaslaumaksi, jotka olivat suurimpia ja pörröisimpiä lampaita, mitä olin koskaan nähnyt. Pyysin oria kiertämään rauhallisena laiduntavan lauman, joka lopulta sujuikin ihan hyvin. Hetken kuitenkin kirosin mielessäni, että pitikö juuri lähteä tänne saakka tappelemaan yhden luupään kanssa, olisihan se nyt mahtavaa tipahtaa alas ja kadottaa ori Mongolian aroille ja joutua maakotkan syömäksi.
   Lampaista selvittyämme näin suurimman järven, mitä olin koskaan nähnyt. Tämän täytyy olla se Khövsgöl, jonka nimeä en ollut sanonut edes tallikavereilleni. Järven lakeus levittyi silmänkantamattomiin, joka rajoittui vuoristoon vasemmalla puolellaan. Siristin silmiäni ja yritin tähyillä vuorille etsien maakotkia, tälläkertaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Ensimmäinen taukopaikkamme oli järven ensinäkemästä noin puolen kilometrin päässä, järven rannalla kuitenkin edelleen. Annoin orin ravata hieman pidemmässä muodossa ja katselin mykistyneenä upeita maisemia. Tällaista ei monesti näkisi. Pian taukopaikan kuhina näkyikin jo, omia huoltojoukkoja en luonnollisestikaan ollut saanut mukaan vaan minua auttoi nuori ilosilmäinen mongolityttö, Dandi. Dandi oli pukeutunut lämpimiin vaatteisiin ja suureen karvalakkiin ja vilkutti minulle iloisena heti nähdessään.

Taukopaikalle saavuttuamme pomppasin alas satulasta, nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä. Dandin auttaessa minua loimittamaan Battlen.Taluttelin hetken oria, kunnes tyttö ohjasi minut eläinlääkärin luo mittauttamaan sen sykkeen, joka jäi hienosti alle 64 lyönnin/minuutti. Eläinlääkäri näytti, että meillä olisi 30 minuutin tauko ja Dandi viittelöi meidät tulelmaan syömään. Hän antoi Battlelle juotavaa, tyrkkäsi teemukin ja nuudeli-lammaskeittoa eteeni ja näytti, että voisin päästää orin laiduntamaan. Katsoin häntä silmät pyöreänä ja pudistelin päätäni, orihan karkaisi välittömästi. Murtavalla englannilla tyttö sanoi meidän länsimaalaisten olevan hyvin kummallisia ja osoitti ruskeaa pörröturkkista ponikokoistahevosta, joka laidunsi irti vähänmatkan päässä. "Minun" hän sanoi, hevoset olivat mongoleille kuin perheenjäseniä ja niitä pidettiin todella suuressa arvossa. Nyökkäsin ihailevasti katsoessani hevosen tölttäävän tytön luo tämän viheltäessä sitä. Rapsutin hevosta otsasta ja se malttoi hetken viihtyä meidän luonamme ennen kun lähti takaisin syömään. Vilkaisin rannekelloani, 25 minuuttia oli jo kulunut. Kiristin vyön ja kapusin takaisin Battlen selkään. Dandi jäi vilkuttamaan Battlen toppaloimi kädessään.

Jatkoimme matkaa käynnissä pakollisen käyntipätkän kestäessä seuraavat 200 metriä. Maasto oli kivikkoista ja vaikeakulkuista, joten siinä oli syytäkin olla varovainen. Kivikossa laidunsi porotokka, joista Battle ei tuumannut mitään. Se olikin tottunut poroihin kotonamme Pohjois-Ruotsissa, Tuulikummussa, jonka nimi nauratti minua suuresti juuri sillä hetkellä. Tuulikumpu, jossa ei koskaan tuulisi näin purevasti. Täällä Khövsgolissä viima tunkeutui luihin ja ytimiin, vaikkei pakkasta paljoa ollutkaan, vain -10 astetta. Real feel tosin oli varmaan -20 luokkaa pohdiskelin ja olin jo kaivamassa puhelinta taskustani, kunnes muistin, ettei vanha Sony raukkani täällä varmasti edes toimisi, siksipä ollut edes mukana vaan olin jättänyt sen tallille.
   Pian pääsimme paremmalle alustalle ja siirsin Battlen kevyeen raviin. Orilla tuntui olevan kovasti menohaluja ja annoin sen siirtyä rauhalliseen laukkaan. Viima ja hevosen harja piiskasivat kasvojani ja vedin buffia ylemmäs kasvoilleni. Vesi valui silmistäni ja pyysin Battlea hidastamaan, ehkä me laukkaisimme sitten myöhemmin. Kiikuimme mäennyppylän päälle ja ylhäällä jouduin pysäyttämään hevosen. Allamme näkyi suuri tasanko, jossa oli hevosia, kameleita, jakkeja, silmänkantamattomiin kullanruskeaa jäätynyttä ruohoa ja korkealla taivaalla kaarteli maakotka. Lintu syöksyi alaspäin ja arvelin sen hyökkäävän kaukaisuudessa seisovaa ihmisraukkaa päin, kunnes se laskeutuikin miehen kädelle ja mie silitti sitä. Hymyilin ällistyneenä, kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää, mutisin ja ymmärsin kuulostavani ihan isältäni. Annoin hevoselle ohjaa ja maiskautin sen liikkeelle.
   Otin viimeisen pätkän laukkaa noin kilometriä ennen kun pääsimme perille tallille, jonka jälkeen annoin orin ravata pidemmin ohjin. Vaellus oli ollut upea kokemus ja toista samanlaista ei heti olisi tulossaa vastaan. Battle ei ollut huono hevosvalinta, mutta mikäli matkaratsastus alkaisi kiinnostaa enemmänkin, ehkä pitäisi katsoa joku muu hevonen lajiin. Viimein tallin näkyessä siirsin hevosen käyntiin ja ratsastin maaliviivan yli. Dandi auttoi tallipihalla loimen orin selkään riisuttuani sen satulan. Taluttelin oria hetken ennen kun vein sen eläinlääkärille tarkastettavaksi. Tarkastuksessa oli kaikki kunnossa, olimme päässeet maaliin ihanneajan sisällä ja kaikki oli muutenkin hyvin. Nyt vain jännäämään tuloksia. "Hieno poika olet" kuiskasin Battlelle ja rapsutin sen silkkistä kaulaa.